Se ei suosittu tyttö

Olen pitkään taistellut lukemisen kanssa, mikään ei vaan jää päähän, luen sanat väärin ja ymmärrän asiat toisin. 

   Kirjoittaminen on ihanaa, rakastan sitä. Koulussa äidinkielen tunneilla, olin aina se joka kirjoitti pisimmät tarinat ja päättötyössäkin oli yli kolmekymmentä sivua.

Äidinkieli  on kuitenkin pirun vaikea aine sellaiselle, joka ei vaan ymmärrä lukemaansa tekstiä  tai mikään ei vaan jää päähän. Suoritin äidinkielen kuitenkin. 10, 9 ja 8 heittelehtivät kokeissa, testeissä ja aineisssa. Tulosta ei kuitenkaan syntynyt helposti. Monena yönä yöunet jäivät vähiin tai kokonaan pois, kun seuraavan päivän koe tai testi vei voiton. Monet itkut ja raivokohtaukset tyynyn purettuna elettiin, kun mikään ei jäänyt päähän, vaikka olin yhden kappaleen lukenut läpi viisikymmentä kertaa.. sanat ja lauseet hyppelihtivät silmillä.

Novellin lukemista äänen  jouduin harjoittelemaan peilin edessä, koska mokata ei saanut sanoissa. Jos mokasi, sai rangaistuksen. Minä mokasin kai liian monta kertaa... Kärsin niistä mokaamisista yhdeksän vuotta.  Yhdeksän vuotta kiusaamista takana. Ja minkä takia? Koska en osannut lausua sanoja ja lauseita oikein...

Luokan suosituimmat  antoivat minulle hylkiön maineen. Joka kerta. Joka ikinen kerta, kun menin taululle kirjoittamaan. Joka ikinen kerta, kun menin lukemaan novellia tai pitämään esitelmää luokan eteen. Joka ikinen kerta sain kuulla yhden kymmenistä haukkuma sanoista, joilla minua haukuttiin.

Mikä minussa oli vikana?

Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei pitänyt sitä tavallisuudesta poikkeavana. Opettajat sanoivat, että se johtui vain esiintymis jännityksestä. Ei se pitänyt paikkaansa. Pidän esiintymisestä. Siksi aloitin viisi vuotta sitten teatteri harrastuksen. Ei esiintyminen ole jännittänyt minua. Vain väärin lausuminen. Minua mietittytti ja jännitytti se, että silmäni eivät lukeneet tekstiä selvästi ja se, että suuni ei tuottanut aina kaikkia tekstikohtia normaaliksi puheeksi. 

Rakastan kirjoja. lukisin aina ja koko ajan jos vaan voisin. Kirjan lukemiseen minulla vain menee niin kauan aikaa. Sanat pitää lukea huolella ja apuvälineen kanssa, jotta niistä saa selvää. Ei ole helppoa.. 

Koulussa oli ihan sama, mikä arvosana tuli kokeesta, kunhan vaan pääsi läpi. Luokan "hiken" saadessa kympin joka kokeesta, minä olin onnellinen, kun sain kokeesta seiskan. Se oli minun kymppini.

Välillä toivon, että olisin voinut vaihtaa päätä luokan "hiken" kanssa. Luin kymmenen kertaa enemmän kokeeseen, mutta hän sai silti parempia numeroita kuin minä..  Koska minun pääni, ei ymmärrä sanoja takeltelematta, kirjaimia sekoittamatta saatika muista asioita, luki ne kerran tai viisi kertaa paperista.. 

Kieliin en olisi halunnut puhetta vaihtaa... Äidinkieli yhtä H¤#"/@(¤!  Entäs sitten kielet! Vielä pahempaa..  Yläkoulussa  ruotsin tunnilla istuessani päätin ja vannoin, että en mene opiskelemaan alalle, jossa tarvitaan kielipäätä..

Kuinka  kävikään.. istun ammattiopistossa opiskelemassa matkailualalla ja edessä on englannin kielen näyttö... 

Näytöstä ei tee helpompaa edellisen viikon tulokset...

Kun koulu alkoi: meille sanottiin, että koulu teetättää meillä neuro ja lukitestit.  Mikä testi? En ollut koskaan kuullutkaan tuollaisista testeistä. 

Menin hämilläni tietokone luokkaan muun luokan kanssa. Istuin koneella ja edessäni näkyi testi. Lista sanoista ja joukosta piti erottaa oikein kirjoitetut sanat.. 

Tiesin heti reputtavani testin kuullessani aikarajasta..  No ei ihan niin käynyt.

  Sain kutsun erityisopettajan huoneeseen. Olin vain saanut alarajan alle jääneen pistetuloksen. Diagnoosi oli selvä. Minulla todettiin lukihäiriö ja oppimisvaikeus. 

Ennen kuin ehdin tajuta, opettaja alkoi puhumaan helpotuksista ja eri arvosteluasteikosta. Pysäytin opettajan ja sanoin ei. En halunnut sitä. Miksi minulla pitäisi olla erilaisempi arvosteluasteikko ja opettajien "parantaa" arvosanojani, jos en pärjännyt kokeessa. Ylä eikä ala-asteella en saanut mitään eri arvosteluasteikkoa. Miksi siis nyt? Pärjäsin peruskoulussa, mutta jouduin vaan näkemään enemmän aikaa ja vaivaa. Ei kevyempi arvosteluasteikko ole se, mitä minä haluan. Haluan enemmän aikaa. Enemmän aikaa kokeen tai tentin tekemiseen. Enemmän aikaa näytön suulliseen hiomiseen. 

Voin pärjätä yhtä hyvin kuin muut. Voin saavuttaa samat arvosanat.

Jos minulla on vain aikaa

Ihmisen menetys

Ihmisen menetys. 

Elämän suurin tuska. 

Elämän aikana vastaan tulee monia kuolemia ja menetyksiä.

 Oli takana viiden tai yhden ihmisen menetys, siihen ei totu koskaan. Kipu ja tuska ovat aina yhtä suuria ja raastavia. 

Matemaatikkoa minusta ei saa tekemälläkään. Matematiikka ei ole koskaan ollut vahvinta osa-aluettani. Silti Tein muutaman laskelman. Elämän laskelman. 

Syntymän ja kuoleman välille mahtuu useita hetkiä ja sekuntteja.  

Vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, 1440 minuuttia, 86 399 sekunttia ja 86 400 000 millisekunttia.  Yhteensä sadoittain pieniä ja isoja hetkiä. 

Vuodessa taas on 365 päivää, 8 760 tuntia. 525 600 minuuttia, 31 535 999 sekuntia ja 31 535 999 999 millisekunttia. 
Yhteensä miljoonia pieniä ja isoja hetkiä. 
Ääretön määrä lukuja, Ääretön määrä elettyjä hetkiä. Entä koko ihmisen elinkaaressa? 
Vielä äärettömämpi määrä lukuja ja vielä äärettömämpi määrä elettyjä hetkiä. 

Jotkut äärettömyydet ovat isompia kuin toiset. Mikään hetki ei ole samanlainen. Menetettyä tai elettyä hetkeä ei saa takaisin muuta kuin muistoissa.

Vuorokaudenkin voisi pilkkoa tarkemminkin, jolloin saataisiin ääretön määrä lukuja. Pilkkomalla saataisiin esiin ne hetket, jotka eivät ole suuria vaan pieniä, mutta osa niistä, yhtä merkityksellisiä, kuin isotkin muistot.   Mutta koska en ole matemaatikko en siihen laskutoimitukseen ala. 

Kun ihminen kuolee, ilmoitamme vain kuinka vanha hän oli kuollessaan. Emme ilmoita, kuinka monta vuotta hän oli seurassamme. Montako vuotta hän eli ja nautti läheistensä kanssa elämän pienistä ja suurista asioista. 

Jotta elämän parhaimmat ja hienoimmat hetket saisi koettua, ei tarvitse saavuttaaa sadan vuoden ikä vuotta.  Iloisiin muistoihin ja tapahtumiin ei tarvita välttämättä 12 tuntia  toteuttamiseen. Joillekkin sen elämiseen ja toteuttamiseen riittää viisi minuuttia. 

Jokainen saavuttaa nuo elämän hienoudet ja suurimmat hetket eri vaiheissa ja iässä elämää.

Kenenkään elämä ei ole samanlainen. Jokaisen elämä on persoonallinen ja kaunis.  

"Vaikka ihminen kuolee, hän jää silti elämään sisällämme, muistoihimme"



"Each night we shed a silent tear,
As we speak to you in prayer.
To let you know, we love you,
And just how much we care.
Take our million teardrops,
Wrap them up in love,
Then ask the wind to carry them,
To you in heaven above"


"Joka ilta me varistamme hiljaisen kyyneleen,
Kun me puhumme sinulle rukouksessa.
Kertoaksemme sinulle, kuinka paljon me rakastamme sinua
Ja kuinka paljon me välitämme.
Ota meidän miljoona kyyneltämme,
Kääri ne rakkauteen
Ja sen jälkeen, pyydä tuulta kuljettamaan ne,
sinulle taivaan pilven päälle."

"I wish heaven had visiting hours"

Kipu asteikko

Kipu vaatii tuntemisen

Menetykset ja kipu kuuluvat elämään. Ne kasvattavat, tekevät vahvemmaksi.

Kaikki eivät ole vielä kohdanneet suurinta menetystään tai tunteneet suurinta kivun tunnetta

Kipu asteikko on 1-10

Enkä puhu nyt sairaalan ensiapu tilanteissa käytettävästä kipu asteikosta. Puhun elämän kipu asteikosta.

Jokaisella ihmisellä elämän aikana kehittyy kipu asteikko, menetyksen ja kivun tullessa osa sitä

Joillakin se alkaa 1:stä nousten kohti 10 , joillakin suoraan 10:stä, kivusta suurimmalla.

Jokainen määrittelee itse oman menetyksensä tuskan asteikolla periaatteella, että samaa kipu numeroa, et voi tuntea toista kertaa elämässä.

Omassa elämässäni olen saanut tuntea paljon kipua. Kipu on kasvattanut ja opettanut minua. Se on muuttanut minua ja tehnyt minua vahvemmaksi. Se on opettanut, että siitä selviytyy ja sen kanssa voi ja välillä pitää elää. 

Oman elämäni kipu asteikon tällä hetkellä kovin koettu asia on 5 tasolla. Vaikka asia on suuri ja sillä hetkellä olisin sekunnin murto-osan ajan antanut tapahtumalle kympin, minuutti sen jälkeen oisin päätynyt 5:seen . Minkä takia 5?  Koska selvisin siitä. Lähimmäiseni selvisi siitä. Tilanteesta ei jäänyt muuta, kuin ikävä arpi ja muisto

Kaikesta omassa elämässäni tapahtuneesta ikävästä olen selvinnyt ja mikään ei ole vielä noussut  5 korkeammalle. 

Yhdeksän ja kymppi on kipuja suurimpia, mitä en toivottavasti joutuisi kohtaamaan

Vaitettavasti, emme saa elämässämme itse päättää, tulemmeko satutetuiksi, voimme vain itse vaikuttaa, annammeko jonkun satuttaa meitä

Elämää eletään päivä kerrallaan, tietämättä, mitä kaikkea huominen tuo tullessaan

Elämä pitäisi elää luullen, että tämä päivä on viimeinen, mutta samalla unelmoiden, että eläisimme ikuisesti

Ystäväni kuoli tämän vuoden alussa auto onnettomuudessa. Tilanne opetti minulle, että koskaan ei voi tietää, milloin tästä elämästä poistutaan. Sen takia en pysty elämään edes päivää pyytämättä anteeksi tai sopimatta, jos olen riidoissa läheiseni tai ystäväni kanssa.

Haluan elää siten, että lähimmäiseni tietävät minun rakastavan heitä ja ystäväni tietävät minun pitävän ja välittävän heistä. 

Äitini tuodessa minua kotiini, hän siteerasi omin sanoin elämää todella hyvin:

" Jokainen meistä elää ja luo omaa elämää. Toisten elämään ei voi vaikuttaa. Omaa elämäämme elämällä, saamme sellaisen elämän kuin haluamme. Elämää ei kannata elää menneessä ja entistä murehtien, koska sitä ei voi muuttaa. Katse pitää suunnata tulevaisuuteen ja positiivisiin asioihin. Sillä pääsee pitkälle ja jaksaa jatkaa eteenpäin"

Tähtikartta pään sisällä

Päässäni on tuhansia pieniä ajatuksia& asioita, jotka muhivat päivisin pää kopassani  hipihiljaa.

Ilta Auringon laskiessa, Ne palaavat alitajuntani, loistaen kirkkaina koko yön.

Aivan kuin yksinäiset, irralliset tähdet, jotka aamun tullen hiipuvat taivaalle, jääden odottamaan seuraava yötä loistaa vielä kirkkaammin.

Ja vaikka kuinka yritän, en saa muodostettua niitä tähti kuvioon.  Illalla, auringon hiipuessa ja taivaan tummetessa, ne palaavat taas. Loistaen kirkkaammin, kuin edellisenä yönä, muodostamatta yhtään tähti kuviota...

*****

Auktoriteetti ongelmainen johtaja

Olen toiminut  muutaman vuoden partiolippukunnassani ryhmän vetäjänä. Pidän seikkailijoiden ryhmää yhdessä kaverini kanssa. Lapset ovat ikähaarukaltaan 11- 14 vuotiaita, teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia.

Palasimme eilen koko lippukuntamme ryhmien kanssa joka kesäiseltä kesä leiriltämme.

Leiri oli 4 päiväinen ja leirin toisena päivänä minun ryhmäni lapset siirtyivät isompien ryhmään, jota itsekin siirryn vetämään. Siirtymiseen kuuluu " siirtymisriitti" eli tehdään jotain erityistä ja ikimuistoista sen kunniaksi, kun päästään siirtymään seuraavaan ikäkauteen.

Lähdimme toisena iltana lasten kanssa veneellä toiselle puolelle rantaa n 4 km päähän rantaan yöpymään laavutelttaan.

Saapumisiltana kaikki meni hyvin. Tyttöjä oli paikalla vain kolme, koska muut eivät päässeet paikalle.
Paistoimme pitsaa nuotiolla, juttelimme ja pidimme hauskaa.

Yö meni hyvin ja samoin aamu.

Vasta kun aloimme pakkaamaan suurta tavara määräämme veneeseen, ongelmat alkoivat. Yksi tytöistä: 14 toistavuotias halusi soutaa veneen takaisi. Me johtajat annoimme hänelle luvan soutaa. Pakkasimme veneen siten, että hän isutisi ja soutaisi veneen keulasta ja kaikki  tavarat olivat veneen keskellä ja perä osassa. Vasta kun kaikki olimme päässeet veneeseen, hän ilmoittaa , että veneen keulasta ei kuuluu venettä soutaa ja hän haluaa soutaa veneen perästä, veneen perä kohti menosuuntaa. Sanoin aluksi, että ei onnistu, mutta hän sai ison raivo kohtauksen, joten asiaan oli suostuttava, että tilanne ei olisi päässyt pahenemaan. Olimmehan kuitenkin jo vesillä, täyden lastin kanssa kiikkerässä veneessä.

No me sitten vaihdoimme paikkoja yksi kerrallaan ja siirsimme tavarat samalla keulaan ja keskiosaan, jotta tyttö pystyisi soutamaan veneen perästä. matka ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan. Järvelle puhkesi todella voimakas tuuli ja aallot nousivat ja roiskivat veneemme läpimäräksi. Ja koska tyttö ei soutanut venettä "oikein päin" eikä hänen aironsa olleet edes kiinnitetty oikeisiin vene tappeihin, koska veneen perässä ei ollut niitä, ei matkamme edistynyt.

Kaksi kymmentä minuuttia tyttö souti, mutta tuuli työnsi meidät aina takaisin lähtö paikalle.
Lopulta saimme otettua tytöltä suostuttelun avulla airot ja minä aloin soutajaksemme. Tyttö oli kuitenkin niin suuttunut, että sain seuraavat haukkumasanat niskaani:

* tää vene ei liiku ja se on sun syytä
* vittu, me ollaan sun takia jumissa täällä korvessa
* sää oot ihan paska, kun keksit omasta päästäsi tälläisiä "soututapoja"
* sää oot maailman paskin johtaja

Tyttö raivosi minulle 15 minuuttia, kunnes oli saanut raivonsa tukehdettua.
Kaksi muuta tyttöä olivat positiivisia, kuten aina ja laitoimme heidän kanssaan musiikkia soimaan ja aloimme laulamaan yhteen äänen. Soitimme musiikkia koko loppu tunnin joka meiltä meni vartin matkan soutamisen sään takia.

Päästyämme perille oli  14 vuotias raivokohtauksen saanut tyttö rauhoittunut myös. '


Illalla meillä oli koko lippukunnan iltanuotio, jonka jälkeen ja lasten lähdön jälkeen itselläni  iski  väsymys ja tunne romahdus. Muiden lasten kanssa minulla ja toisella johtajalla ei ole ollut isoja ongelmia, välillä jollain on huonompi känkkäränkkä päivä, jolloin ei vain asiat onnistu, mutta niistäkin ollaan selvitty.

Tämän tytön kanssa tilanne on erilainen. Tytön kanssa, olisi kuin tökkisi heikkoa jäätä kepillä.
Koskaan ei voit tietää, millä päällä tyttö on. Ja jos on huonolla, tilanne lähtee räjähtämään 5 sekunnissa ja jos tytölle sanoo mitä tahansa tai edes yhtään mitään: saan minä kuulla hirveät haukut, vaikka tilanne koskisi jotain toista hetkeä tai tilanne olisi tapahtunut jonkun kanssa jossa en edes ole ollut paikalla.


Toisaalta haluan ymmärtää tyttöä. Hän on murros iässä ja tunteiden heitteleminen kuuluu siihen vaiheeseen. Mutta tiettyyn rajaan asti haukkuja pystyy siedättämään, ei ihminen kaikkea jaksa pitää loputtomiin sisällään.


Kun lapset hieman kesän aikana kasvavat, aloitamme kerrat puhumalla toisten ihmisten kunnioittamisesta, haukkumisesta ja ylipäätänsä kiroilusta.

Koska me kaikki johtajat vedämme partio ryhmiä vapaa ehtoisesti ja kukaan meistä ei saa palkkaa, on tytönkin tajuttava, että kerroille ei voi tulla vain " norkoilemaan" ja haukkumaan.

Kysymme lapsilta aina mitä he haluaisiavat tehdä, jotta he saisivat mielekästä tekemistä, tyttö harvoin ehdottaa mitään ja sanoin hänelle leirillä: jos ette sano mitä toivoisitte meidän tekevän, teillä ei ole oikeutta haukkua tekemistä paskaksi.


Mutta tapahtumat saivat minut itseni miettimään: Onko minulla auktoriteetti ongelma tätä 14 vuotiasta tyttöä kohtaan?


Mutta kerroin asiasta vanhemmalle johtajalle ja asia on lähdössä käsittelyyn. Syksyllä on hienoa aloittaa kertojen pitäminen puhtaalta pöydältä. Toisaalta myös toivoen, että kesän aikana tyttö pääsisi enimmästä tunteiden ailahtelusta yli, sillä eivät johtajatkaan ole koneita, me kaikki olemme ihmisiä, joilla on tunteet.

Retkellä lämmin mehu lämmitti yöllä 6 asteessa pihalla nukkuvia tyttöjä

Grillattu ananas retkinuotiossa  <3

Pizzaa retkinuotiossa <3

Mahdollisesta Auktoriteetti ogelmasta huolimatta, rakastan tätä harrastusta ja siitä että saan tehdä, kokea ja nauraa lasten kanssa :)

kesä on palannut ja niin myös tietokoneen laturikin

Kesäkuu. Istun parvekkeellani ja kirjoittelen pitkästä aikaa uutta blogitekstiä. Edellisestä blogitekstistä on aikaa, niin myös viimeisestä visiitistäni tietokoneellani. Nyt kuitenkin kone ja tietokoneen laturi pelittävät ja kesäpostaukset alkavat. Facebookissa ja instgramssa on menossa kaksi haastetta: Postata joka päivä viiden päivän ajan kolme positiivsta asiaa ja haastaa joka päivä kolme uutta kaveria mukaan haasteeseen. Instagramissa taas haasteena on ottaa rento kuva lomastaan ja jakaa se muille.

  Molemmat haasteet ovat mielestäni mahtavia! Facebookkiin ja instagramiin on paljon mukavampi mennä kun sivulta löytyy positiivisia postauksia pienistä arjen ihmeellisistä asioista ja ihmisiä istumassa laiturilla syöden jäätelöä.

Koska omastakin blogistani on viime aikoina löytynyt ehkä ei niin positiivisia asioita, ajttelin nyt vaihtaa asian suuntaa. Tänään vain positiivisa asioita  ja kuvia ja mikäettei huomennakin ;)


1. Kävin hautausmaalla. Tätä ei pidä ajatella negatiivisena, ennen kuin on lukenut asian loppuun!
Kun läheisen kuolemasta on kulunut tarpeeksi aikaa, haudalla pystyy käymään ajatellen positiivisia asioita henkilöstä. Rakastan muistella jokaisen läheiseni haudan kohdalla parhaimpia kokemaniani muistoja ja asioita hänestä. Ne antavat voimia mennä eteenpäin. Vein samalla kesäkukkia läheisten haudoille

2. grillasin ja uin mahtiseurassa <3

3. Sain kirjoitettua blogitekstin <3

icecream + summer = <3

Elämän polku

kukkaketo hiekkatien varressa <3

kukkia piristämään parveketta, suosittelen :)

 Pieniä ja ihania positiivia asioita :) Hymyssä suin mustikkapiirakkaa nauttimaan, tosin kunhan täältä järvestä kotiudutaan koiran kanssa ;)

Tässä haaste kakikille: Kuvata päivän ajan joku loma kuva omasta lomasta tai kirjoittaa ylös kolme positiivista asiaa päivästä. Niitä ei tarvitse julkaista missään, mutta saa jos haluaa.
Piristävää ja hymyilyttävää :)

Pieniä,yksinkertaisia arvostuksen aiheita

Kone pelittää ja  nyt on hyvä alkaa taas blogi tekstejä päivittelemään tiuhempaan.



Olin muutama päivä sitten kysymässä koulussa alkavaan työ harjoittelu jaksoon harjoittelu paikkaa vaate liikkeeseen. Olin menossa kauppakeskusken sisälle, kun eteeni ilmestyi täysin mustiin vaatteisiin ja tummiin aurinkolaseihin verhoutunut mies kameran kanssa. Mies pyysi lupaa saada ottaa kuvan minusta. Olin reväyttänyt vasemman jalkani nivelsiteet ja jouduin varaamaan askeeleeni kahden kyynärsauvan varaan.

  hämmästyin kysymystä. Suustani pääsi ainoastaan: " Mitä ihmettä?"
"Sää näytät niin avuttomalta noiden keppiesi kanssa, että mun on ihan pakko saada ottaa susta kuva" Mies sanoi minulle.

  En ehtinyt sano mitään, kun mies jo otti kuvan minusta ja häipyi. Jäin hämmästykseltäni seisomaan paikalleni ja miettimään miehen sanoja. Avuttomalta.

 Olen nuorempana joutunut useaankin otteeseen kävelemään kepeillä, koska polveni ovat "epänormaalit". Olen tottunut ihmisten reaktioihin pyörätuolilla tai kepeillä mennessäni.

Ei miehen sanat minua loukanneet, hämmästyttivät vain. Miehen puheista päätellen, hän ei varmaankaan ole joutunut turvautumaan keppeihin tai pyörätuoliin. Ei ihminen silloin näytä avuttomalta, hän on. Kaikki puhuvat koko ajan, miten apuvälineet rajoittavat elämää, mutta sitä ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin itse joutuu sen kokemaan.

 Arjen yksinkertaiset asiat: portaiden kulkeminen, kaupassa käyminen ja bussilla liikkuminen, eivät luonnistukkaan niin helposti. Monessa arjen asiassa on riippuvainen toisesta ihmisestä, joka auttaa arjesta läpi pääsemisessä.

 Käyn paljon netin keskutelupalstoilla. Siellä kummallisuutta minussa on herättänyt viestiketjut, joiden otsikkoina on " Miten saada sauvat" ja " miten nyrjäyttää jalka, koska olisi niin siistiä kävellä kepeillä?"

 keskustelupalstoilla osa oli vastannnut jopa, että "osta sauvat ja esitä kaupungilla, että sulla on mennyt jalastas joku juttu. Määkin teen niin ja se on kivaa. "

 Ihmisiä on erilaisia. En vain ymmärrä, että miten joku voi haluta kepit. Tekisin ja antaisin mitä vain että pystyisin elämään vuoden, ilman etää minun ei tarvitsisi käyttää edes viikkoa keppejä, että voisin mennä vuoden jokaisena päivänä ulos lenkille ja että minun ei tarvitsi kärsiä kivuista niin useasti.

 Kädet punoittavat, rakkuloituvat ja kipeytyvät. ontumisesta, tulee askel rata vika ja askel rata vikasta ja ontumisesta tulee selkä kipeäksi. Selän kipeytyessä, saa helposti samalla niskankin kipeäksi. Helposti saa koko kropan kipeäksi ja se olotila on yhtä hel#¤@?!ä.


  Olen kuullut ja oppinut itse lauseen merkityksen, mutta sama lause tuntuu käyvän useampaan eri tilanteeseen " Kaikkein arkisinta ja jokapäiväistä asiaa ihminen osaa arvostaa, vasta kun sen kerran menettää. "

Kuinka moni meistä, miettii ja kiittää, että on neljä raaja olemassa jotka toimivat, joissa ei ole mitään vikaa ja joita pystyy käyttämään 24/7 miten vain haluaa. Milloin vain pystyy menemään minne vain. Metsään voi kävellä, voi kiivetä puuhun tai istua ison kiven päälle syömään retki eväitä.

On vapaa tekemään mitä vaan ja menemään minne vain. Haavet on toutetettavissa. Sisälle ei tarvitse jäädä istumaan ja murehtimaan, kun sitä ei voi toteuttaa, muualla kuin mielikuvituksessa.

 Voi kävellä ulos ja toteuttaa sen ihan oikeasti.

Rikkinäinen paperinpala

Tietokoneen laturin hajotessa on moni asia muuttunut. Koneelle ei pääse kirjoittelemaan blogia eikä aikaa kuluttamaan mm.Facebookin, pinterestiin julkisten medioiden pariin. Vaikka opettajat eivät hurraa, kun wilmaan ei pääse viestittelemään tai katsomaan tunti merkintöjä, muuten koneettomuus on ollut erittäin hyvä asia. Aika kuluu muihin parempiin asioihin. Silloin tällöin sitä on saattanut vain istahtaa sängyn päälle miettimään elämää.


Kun olin lapsi, minulle opetettiin, että tunteista ei saa puhua ja niitä ei saa näyttää kenellekään ihmiselle. Jouduin vuosi sitten opettelemaan asian, minkä opetetaan  monelle ihmisille ja mikä on luonnostaan jo lapsena: tunteiden ilmaisemisen ja niistä puhumisen. Olen jo 18 vuotias, enkä vieläkään osaa ilmaista kaikissa tilanteissa tunteitani enkä osaa puhua niistä. En osaa itkeä oikein, nauraessani ihmisten joukossa, tuntuu oudolta, aivan kuin tekisin aivan oudolla tavalla.

 Istuessani läheisteni tai ystävieni kanssa, tuntuu kuin olisin eristettynä muusta maailmasta, aivan kuin olisin jonkun toisen peilikuva, josta näkee vain sen tietyn osan , minkä katsoja haluaa nähdä. Muu osa jää vangiksi peiliin, pakotettuna liikkumaan peiliin katsojan mukana ja seuraamaan vain hiljaa paikallaan, voimasta vaikuttaa liikkeiden suuntaan tai muotoon.

Kaikki olettavat minun näyttävään mallia, olevan esimerkki, sisarukset eivät halua hävetä, vanhemmat haluavat minun elävän elämääni, minun pitää elää muotissa ja varoa että en tuota pettymystä läheisilleni, sillä heillä on odotukset ja tietyt mielikuvat elämästäni ja tavoitteistani.


Pelkään pettymysten  tuottamista ihmisille. Minulle on tuotettu elämäni aikana niin monta pettymystä ja muutama päivä sitten sain kokea todella suuren pettymyksen, joka vei voimani täydellisesti. En halua itse tuottaa erään pettymystä kenellekään, koska olen tuntenut pettymyksen tuoman tuskan liian monta kertaa.


Monissa ihmisissä on vikoja. Joissakin on suurempia ja joissakin pieniä, korjattavissa olevia vikoja. Yksi suurimmista ihmisen vioista, mitä olemassa on, että monet ihmiset eivät osaa sanoa ei.
Niin pieni sana, kielteinen tosin, mutta se voi pelastaa paljon. Esimerkki: olet pyöräilemässä ja yht'äkkiä pyöräsi kumi puhkeaa. Soitat läheisellesi, voiko hän tulla viemään sinut kotiasi, koska matkaa on viisi kilometriä. Läheisesi lupaa tulla puolen tunnin päästä. Puolen tunnin kuluttua ei kuulu mitään. Olet kärsivällinen ja odotat vielä. Aika kuluu ja katsot kelloa. Aikaa soitosta onkin, kulunut puolitoista tuntia. Soitat läheisellesi. Hän vastaa puhelimeensa ja  kertoo, että ei pääsekkään tulemaan. Petyt ja talutat pyörän kävellen loppumatkan kotiin. Mitä sitten. Annat asian olla. Luulet, että se oli vain ainoa kerta. kuitenkin sama toistuu useampaan kertaan tiheällä aikavälillä uudestaan.
Lopulta menentät luottamuksen läheiseesi.



 Luottamusta ei olisi menetetty, jos tilanteissa olisi sanottu nyt en pääse, olen kiireinen ja en kerkeä
tms. Pelkkä kieltovastaus olisi myös riittänyt turhan lupauksen puolesta. Pelkkä ei. Ei - sana ei loukkaa, se kertoo rehellisen vastauksen, eikä kenenkään pitäisi pelätä sen sanomista,  jos ei yksinkertaisesti pysty esim.  auttamaan jotakuta ystävää tai läheistä tai jossain muussa vastaavassa tilanteessa. Pointtit on se, luottamusta moni ihminen ei osaa arvostaa tai pitää yllä oikealla tavalla, kun sellainenon vielä olemassa. Vasta, kun sen menettää tajuaa sen voiman, arvon ja merkityksen. Luottamus on helppo ansaita, mutta kun sen kerran menettää, sitä on hankala saada takaisin.

 Sama harjoite toimii lapselle opettaessa monella eri tavalla: sitä käytetään useimmiten kiusaamisen näyttämisessä kiusattavan näkökulmasta. Saman harjoittelen voisi tehdä myös luottamuksen
näyttämisessä sekä aikuisille, että lapsille.


  Tyhjä A-4 paperi. Pyydät ryhmän jokaista jäsentä ottamaan oman paperin. Sen jälkeen, annat heidän talloa paperia maahan haluamansa mukaan, repiä, kiertää.. Hetken rytättyyään, potkittuaan pyydät kaikkien lopettamaan paperin lyttäämisen. Sen jälkeen pyydät kaikkia suorittamaan paperin mahdollisimman ehjäksi. Yrittävän saada kaikki pomut pois ja jos paperi on revennyt, pyydät heitä teippaamaan paperin takaisin samanlaiseksi, kun se oli alussa.


Mutta se ei onnistukkaan niin helposti. Paperia ei saa enään samanlaiseksi, kuin se olisi alussa. Kaukaa katsottuna, se voi näyttää ehjältä, mutta, kun menee lähemmäksi huomaa, jokaikisen reiän ja rypyn ja teipinpalasen paperissa.

 Paperi kuvastaa ihmisen sisintä. Päällisin puolin ihminen näyttää olevan kunnossa, mutta kenenkään
sisimpään ei pysty näkemään ja tuntemaan, kukaan muu kuin vahingoittunut itse. Pieni, revennyt paperinpala pysyy aina vahingoittuneen sisällä, eikä se koskaan tule korjaantumaan täysin samanlaiseksi, mitä se joskus on ollut.

Ei- niin pieni sana. Väärin käytettynä se ei auta, oikein käytettynä se auttaa ja pelastaa paljon. Kunhan sen vain itse oppii ja ymmärtää ensin.

kirjavinkkausta...

Vaihteeksi taas yksi uneton yö.... yllätys, yllätys..

 

 

 

Miten toivottamaksi ihminen osaakaan väsyneenä heittäytyä. En keksi enää mitään, minkä avulla saisin unen päästä kiinni. Haluaisinn nukkua edes vähän Olisin kiitollinen puolestakin tunnista.. mutta ei...

*

Yöt ovat menneet lukiessa kirjoja. Yön pikku tunneilla käteni tarrautui viimeisestä muutto laatikosta Stefan Merril Blockin kirjoittama unohdettujen tarinoiden kirja.

*

Kirja kertoo Seth nimisestä pojasta, jonka äiti sairastaa Alzheimerin tautia. Seth alkaa tutkia sairauden taustaa ja sukuaan, josta kukaan ei ole koskaan puhunut. Seth alkaa haastattelemaan sukulaisiaan saadakseen alzheimerin taudin syntyperän tietoonsa. Haastattelu ei kuitenkaan tuota tulosta. Koskettavammaksi haastateltavaksi kirjassa osuu pariskunta, jotka avioituivat keskenään, täysin tietoisena sairaudesta. Pariskunta tiesi sairauden varjostavan heidän yhteistä loppu elämäänsä herkeämättä. Mutta sairauden avaamaan tien; joka päivä on uusi aamu ja eilisestä ei ole tietoakaan.

*

Tarinassa on sekoitus faktaa ja fiktiota. Faktan rinnalla kulkee fantasia piirteinen kertomus isidora- nimisestä kaupungista. Kaupungissa, jossa kenelläkään asukkaalla ei ole muistoja eikä kipuja. saavuttuaan kaupunkiin, matkalaiset/ ohi kulkijat unohtavat kaiken omasta elämästään.

Lisäksi heillä on oma tapansa kommunikoida. kaupunkilaiset kommunikoivat keskenään koskettamalla toisiaan.

* 

Kyseinen tarina on kulkenut sethin suvussa vuosikausisia. Sitä on kerrottu jälkipolvelta toiselle eteenpäin, tuoden matkan varrelle siihen aina lisää merkitystä.

*

Sisällöltään kirja on hyvin tunteikas: rakkaus, hellyys, kiintymys, pelko ja muutamissa kohdissa jopa kammottava.

*

Lopun häämöttäessä, perheen salaisuudet alkavat pikku hiljaa tulla julki. Kirjoittaja on käyttänyt fakta osuuksissa runsaasti asiantuntijalähteitä, mikä teki kirjan lukemista erittäin mielenkiintoisen.

*

Faktan ja fiktion sekoittaminen toimi todella hyvin ja loppukin on omalla tavallaan onnellinen.  Kirja oli kirjoitettu hyvin ja viisasti. Kosketti minua todella paljon. Suosittelen  lukemaan tämän kirjan. Erityisesti alzzheimerin tautia sairastavien henkilöiden omaisille ja läheisille.

Siteeraan yhtä kirjan lausetta, koska se mainittiin niin koskettavasti ja jäi mieleni

syövereihin:

 

 

" Tietyn rajan jälkeen Alzheimer-potilaan omaisille on sitä pahempi, mutta hänelle itselleen sitä parempi, mitä huonommaksi potilaan tilanne muuttuu.

 

 

 

Aloin miettimään tuota lausetta. Miten sairauden edetessä tuon tietyn rajan jälkeen, se voikaan aiheuttaa samaan aikaan niin paljon tuskaa sekä helpotusta?

 

******

 

 

 

 

Uni missä olet?

En tiedä enään mitä tehdä. Uni rytmini on  pamahtanut aivan yllättäen täysin sekaisin. Yöt valvoessa ja päivät nukkuessa alkavat jo uuvuttaa.. Koulussa kaikki tuntuu kaatuvan päälle, kun silmät ei tahdo oppitunneilla pysyä auki.

nukahtamilääkkeitäkään ei viitsi syödä, koska ne vaikuttavat liian voimakkaasti ja en herää aamulla kouluun..

kello on viholliseni. Minuutti, toinen, kolmas... ja sitten yllättäen huomaan kellon olevan jo kuusi aamulla, jolloin pitääkin jo nousta kouluun.

 

 

 

Tälläkin hetkellä kello on kolme aamuyöllä. En pystynyt makaamaan viiden tunnin jälkeen enää minuuttiakaan sängyssä, ilman yhtään unta.. Aikaa pitää tappaa jotenkin.

 

 

Jokainen aamu on kuitenkin uusi sivu elämässä. yritän jättää valvotut yöt ja menneet asiat taakseni ja kuvitella, että tänä yönä vihdoinkin saan unen päästä kiinni ja pystyn taas elämään normaalisti.

pirteänä ja iloisena.

 

 

Ainahan sitä saa unelmoida ja kuvitella.Toteutuminen on sitten ihan eri asia....

 

 

Missä ihminen olisikaan ilman unelmia ja toiveita?

 

 

 

Toivon ja unelmoin, että tämä yö jää viimeiseksi unettomaksi yökseni vähäksi aikaa ja ensi yönä saisin vihdoinkin nukuttua...