Pieniä,yksinkertaisia arvostuksen aiheita

Kone pelittää ja  nyt on hyvä alkaa taas blogi tekstejä päivittelemään tiuhempaan.



Olin muutama päivä sitten kysymässä koulussa alkavaan työ harjoittelu jaksoon harjoittelu paikkaa vaate liikkeeseen. Olin menossa kauppakeskusken sisälle, kun eteeni ilmestyi täysin mustiin vaatteisiin ja tummiin aurinkolaseihin verhoutunut mies kameran kanssa. Mies pyysi lupaa saada ottaa kuvan minusta. Olin reväyttänyt vasemman jalkani nivelsiteet ja jouduin varaamaan askeeleeni kahden kyynärsauvan varaan.

  hämmästyin kysymystä. Suustani pääsi ainoastaan: " Mitä ihmettä?"
"Sää näytät niin avuttomalta noiden keppiesi kanssa, että mun on ihan pakko saada ottaa susta kuva" Mies sanoi minulle.

  En ehtinyt sano mitään, kun mies jo otti kuvan minusta ja häipyi. Jäin hämmästykseltäni seisomaan paikalleni ja miettimään miehen sanoja. Avuttomalta.

 Olen nuorempana joutunut useaankin otteeseen kävelemään kepeillä, koska polveni ovat "epänormaalit". Olen tottunut ihmisten reaktioihin pyörätuolilla tai kepeillä mennessäni.

Ei miehen sanat minua loukanneet, hämmästyttivät vain. Miehen puheista päätellen, hän ei varmaankaan ole joutunut turvautumaan keppeihin tai pyörätuoliin. Ei ihminen silloin näytä avuttomalta, hän on. Kaikki puhuvat koko ajan, miten apuvälineet rajoittavat elämää, mutta sitä ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin itse joutuu sen kokemaan.

 Arjen yksinkertaiset asiat: portaiden kulkeminen, kaupassa käyminen ja bussilla liikkuminen, eivät luonnistukkaan niin helposti. Monessa arjen asiassa on riippuvainen toisesta ihmisestä, joka auttaa arjesta läpi pääsemisessä.

 Käyn paljon netin keskutelupalstoilla. Siellä kummallisuutta minussa on herättänyt viestiketjut, joiden otsikkoina on " Miten saada sauvat" ja " miten nyrjäyttää jalka, koska olisi niin siistiä kävellä kepeillä?"

 keskustelupalstoilla osa oli vastannnut jopa, että "osta sauvat ja esitä kaupungilla, että sulla on mennyt jalastas joku juttu. Määkin teen niin ja se on kivaa. "

 Ihmisiä on erilaisia. En vain ymmärrä, että miten joku voi haluta kepit. Tekisin ja antaisin mitä vain että pystyisin elämään vuoden, ilman etää minun ei tarvitsisi käyttää edes viikkoa keppejä, että voisin mennä vuoden jokaisena päivänä ulos lenkille ja että minun ei tarvitsi kärsiä kivuista niin useasti.

 Kädet punoittavat, rakkuloituvat ja kipeytyvät. ontumisesta, tulee askel rata vika ja askel rata vikasta ja ontumisesta tulee selkä kipeäksi. Selän kipeytyessä, saa helposti samalla niskankin kipeäksi. Helposti saa koko kropan kipeäksi ja se olotila on yhtä hel#¤@?!ä.


  Olen kuullut ja oppinut itse lauseen merkityksen, mutta sama lause tuntuu käyvän useampaan eri tilanteeseen " Kaikkein arkisinta ja jokapäiväistä asiaa ihminen osaa arvostaa, vasta kun sen kerran menettää. "

Kuinka moni meistä, miettii ja kiittää, että on neljä raaja olemassa jotka toimivat, joissa ei ole mitään vikaa ja joita pystyy käyttämään 24/7 miten vain haluaa. Milloin vain pystyy menemään minne vain. Metsään voi kävellä, voi kiivetä puuhun tai istua ison kiven päälle syömään retki eväitä.

On vapaa tekemään mitä vaan ja menemään minne vain. Haavet on toutetettavissa. Sisälle ei tarvitse jäädä istumaan ja murehtimaan, kun sitä ei voi toteuttaa, muualla kuin mielikuvituksessa.

 Voi kävellä ulos ja toteuttaa sen ihan oikeasti.

Rikkinäinen paperinpala

Tietokoneen laturin hajotessa on moni asia muuttunut. Koneelle ei pääse kirjoittelemaan blogia eikä aikaa kuluttamaan mm.Facebookin, pinterestiin julkisten medioiden pariin. Vaikka opettajat eivät hurraa, kun wilmaan ei pääse viestittelemään tai katsomaan tunti merkintöjä, muuten koneettomuus on ollut erittäin hyvä asia. Aika kuluu muihin parempiin asioihin. Silloin tällöin sitä on saattanut vain istahtaa sängyn päälle miettimään elämää.


Kun olin lapsi, minulle opetettiin, että tunteista ei saa puhua ja niitä ei saa näyttää kenellekään ihmiselle. Jouduin vuosi sitten opettelemaan asian, minkä opetetaan  monelle ihmisille ja mikä on luonnostaan jo lapsena: tunteiden ilmaisemisen ja niistä puhumisen. Olen jo 18 vuotias, enkä vieläkään osaa ilmaista kaikissa tilanteissa tunteitani enkä osaa puhua niistä. En osaa itkeä oikein, nauraessani ihmisten joukossa, tuntuu oudolta, aivan kuin tekisin aivan oudolla tavalla.

 Istuessani läheisteni tai ystävieni kanssa, tuntuu kuin olisin eristettynä muusta maailmasta, aivan kuin olisin jonkun toisen peilikuva, josta näkee vain sen tietyn osan , minkä katsoja haluaa nähdä. Muu osa jää vangiksi peiliin, pakotettuna liikkumaan peiliin katsojan mukana ja seuraamaan vain hiljaa paikallaan, voimasta vaikuttaa liikkeiden suuntaan tai muotoon.

Kaikki olettavat minun näyttävään mallia, olevan esimerkki, sisarukset eivät halua hävetä, vanhemmat haluavat minun elävän elämääni, minun pitää elää muotissa ja varoa että en tuota pettymystä läheisilleni, sillä heillä on odotukset ja tietyt mielikuvat elämästäni ja tavoitteistani.


Pelkään pettymysten  tuottamista ihmisille. Minulle on tuotettu elämäni aikana niin monta pettymystä ja muutama päivä sitten sain kokea todella suuren pettymyksen, joka vei voimani täydellisesti. En halua itse tuottaa erään pettymystä kenellekään, koska olen tuntenut pettymyksen tuoman tuskan liian monta kertaa.


Monissa ihmisissä on vikoja. Joissakin on suurempia ja joissakin pieniä, korjattavissa olevia vikoja. Yksi suurimmista ihmisen vioista, mitä olemassa on, että monet ihmiset eivät osaa sanoa ei.
Niin pieni sana, kielteinen tosin, mutta se voi pelastaa paljon. Esimerkki: olet pyöräilemässä ja yht'äkkiä pyöräsi kumi puhkeaa. Soitat läheisellesi, voiko hän tulla viemään sinut kotiasi, koska matkaa on viisi kilometriä. Läheisesi lupaa tulla puolen tunnin päästä. Puolen tunnin kuluttua ei kuulu mitään. Olet kärsivällinen ja odotat vielä. Aika kuluu ja katsot kelloa. Aikaa soitosta onkin, kulunut puolitoista tuntia. Soitat läheisellesi. Hän vastaa puhelimeensa ja  kertoo, että ei pääsekkään tulemaan. Petyt ja talutat pyörän kävellen loppumatkan kotiin. Mitä sitten. Annat asian olla. Luulet, että se oli vain ainoa kerta. kuitenkin sama toistuu useampaan kertaan tiheällä aikavälillä uudestaan.
Lopulta menentät luottamuksen läheiseesi.



 Luottamusta ei olisi menetetty, jos tilanteissa olisi sanottu nyt en pääse, olen kiireinen ja en kerkeä
tms. Pelkkä kieltovastaus olisi myös riittänyt turhan lupauksen puolesta. Pelkkä ei. Ei - sana ei loukkaa, se kertoo rehellisen vastauksen, eikä kenenkään pitäisi pelätä sen sanomista,  jos ei yksinkertaisesti pysty esim.  auttamaan jotakuta ystävää tai läheistä tai jossain muussa vastaavassa tilanteessa. Pointtit on se, luottamusta moni ihminen ei osaa arvostaa tai pitää yllä oikealla tavalla, kun sellainenon vielä olemassa. Vasta, kun sen menettää tajuaa sen voiman, arvon ja merkityksen. Luottamus on helppo ansaita, mutta kun sen kerran menettää, sitä on hankala saada takaisin.

 Sama harjoite toimii lapselle opettaessa monella eri tavalla: sitä käytetään useimmiten kiusaamisen näyttämisessä kiusattavan näkökulmasta. Saman harjoittelen voisi tehdä myös luottamuksen
näyttämisessä sekä aikuisille, että lapsille.


  Tyhjä A-4 paperi. Pyydät ryhmän jokaista jäsentä ottamaan oman paperin. Sen jälkeen, annat heidän talloa paperia maahan haluamansa mukaan, repiä, kiertää.. Hetken rytättyyään, potkittuaan pyydät kaikkien lopettamaan paperin lyttäämisen. Sen jälkeen pyydät kaikkia suorittamaan paperin mahdollisimman ehjäksi. Yrittävän saada kaikki pomut pois ja jos paperi on revennyt, pyydät heitä teippaamaan paperin takaisin samanlaiseksi, kun se oli alussa.


Mutta se ei onnistukkaan niin helposti. Paperia ei saa enään samanlaiseksi, kuin se olisi alussa. Kaukaa katsottuna, se voi näyttää ehjältä, mutta, kun menee lähemmäksi huomaa, jokaikisen reiän ja rypyn ja teipinpalasen paperissa.

 Paperi kuvastaa ihmisen sisintä. Päällisin puolin ihminen näyttää olevan kunnossa, mutta kenenkään
sisimpään ei pysty näkemään ja tuntemaan, kukaan muu kuin vahingoittunut itse. Pieni, revennyt paperinpala pysyy aina vahingoittuneen sisällä, eikä se koskaan tule korjaantumaan täysin samanlaiseksi, mitä se joskus on ollut.

Ei- niin pieni sana. Väärin käytettynä se ei auta, oikein käytettynä se auttaa ja pelastaa paljon. Kunhan sen vain itse oppii ja ymmärtää ensin.